blogi

Ryhmälähtöinen työskentely kulttuurisessa nuorisotyössä mahdollistaa ilojen ja surujen jakamisen yhdessä muitten kanssa.
Omassa somekuplassani huomaan että syksy on täällä - nuorisojärjestössä töissä olevan ja vapaaehtoistyötä tekevän ihmisen feedi täytyy ehdokkuuksista järjestöjen vaaleissa, ehdokkaiden kannatuspäivityksistä, valinnoista, voitoista sekä myös pettymyksistä.
Asumisohjaajana kohtaan nuoria aikuisia kun he muuttavat nuorisoasuntoihimme, jotkut aloitellen itsenäistä elämää, toiset jo kokeneempina vuokra-asujina. Osa heistä tarvitsee apuani asumiseensa heti vuokrasuhteen alussa.
Koen, että turvattomuutta tunnetilana usein aliarvioidaan tai sitä ei osata käsitellä. Se on kuitenkin kokemus, joka on vaikuttanut elämääni miltei voimakkaammin kuin moni muu tunnetila.
Siltä sateenkaarinuoren elämä voi kesällä näyttää, kun prideja juhlitaan kimalluksen ja sateenkaarevan huuman keskellä. Paluu syksyyn, ehkä jo kotipaikkakunnan rautatieasemalla lyö märän pyyhkeen vasten kasvoja.
Kahdeksanvuotiaana olin onneni kukkuloilla - viimeinkin pääsin partioon! Nyt yhdeksän vuotta myöhemmin olen taas into piukeana aloittamassa uutta kautta ja toivottamassa uudet kokemukset ja kaverit tervetulleiksi.
Saan viestin Instagramin yksityisviestilaatikkooni. Siinä lukee: ”Mä en kestä tätä, tää on hirveintä ikinä. Voinko tulla tänään juttelemaan?” Kysymättä sen enempää vastaan nuoren viestiin ja sovimme tapaavamme nuoren koulupäivän päätteeksi meidän nuorisotilalla, seuriksella.
Halu tulla hyväksytyksi on yksi ihmisyyden perimmäisistä tarpeista, ikään, asemaan tai taustaan katsomatta.  Se kumpuaa jostain syvältä.
Minulla, Kuopion kouluhyökkääjällä ja 25 prosentilla 8.-9.
”Me kaikki kuollaan” on lause, jota toistin kahdeksannella luokalla usein. Nyt kun ajattelen noita aikoja ja sanoja huomaan, että tuo lause kumpusi merkityksettömyydestä ja toivottomuudesta.
Tilaa aihepiirin blogi RSS-syöte